Asuntoluottojen riskipainot, evvk – vai pitäisikö kiinnostaa kuitenkin?

Asuntoluottojen riskipainot – suurin osa kansalaisista kääntyy kannoillaan tämän sanaparin edessä.  Suurelle yleisölle riskipainojen laskenta on kauniisti sanottuna aihe, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Eli so what – riskipainoista viis, kunhan vain marginaalini on tiukka ja kilpailukykyinen.
Mutta onko riskipainoilla sitten jotakin oikeaa annettavaa sinulle tai minulle? Kyllä on. Sääntelyllä halutaan estää pankkikriisit ja on hyvä muistaa, että viime kädessä veronmaksaja kuittaa tappiot. Toisekseen toimiva pankkikilpailu vaatii samoja pelisääntöjä kaikille.
Keskuspankkien pankki eli Baselin komitea haluaa Basel IV:ksi ristityllä uudistuksella yhdenmukaistaa pankkien keskeisen tunnusluvun eli vakavaraisuuden laskentamääräyksiä. Kohteena on erityisesti pankkien tärkeä tase-erä, antolainasalkku. Basel IV on seuraus komitean huolista siitä, että pankit laskevat kullanarvoisten omien varojensa vaatimuksen myöntämilleen luotoille liian eri tavoin. Lobbarit – ja erityisesti isojen pankkien lobbarit – ovat kuitenkin ahkeria ja taitavia ja läsnä siellä, missä asiat ratkaistaan. Myös Donald Trumpin voitolla USA:n presidentivaaleissa on uumoiltu olevan keventäviä vaikutuksia pankkisääntelyyn. Nähtäväksi jää, mitkä komitean hyvistä aikeista lopulta toteutuvat. Suomessa Finanssivalvonta on jo ryhtynyt toimeen ilmoittamalla nostavansa luottojen vähimmäisriskipainoja sisäisissä malleissa.
Tällä hetkellä laskentamallien ja niiden soveltamisen erot näkyvät hyvin: esimerkiksi Aktian (sisäinen malli eli IRBA) asuntoluottojen keskimääräinen riskipaino on 15 prosenttia, kun taas OP:n (IRBA) vastaava luku on vajaat 6 prosenttia. Ovatko Aktian asuntoluotot todella lähes kolme kertaa riskillisempiä kuin sisäisiä malleja käyttävän kilpailijansa vastaavat luotot? Tuskinpa vain. Molemmat toimijat ovat hyvin hoidettuja ja riskinsä tiedostavia pankkeja. Kokonaan toiseen sarjaan siirrytään, kun puhutaan laskennasta standardimallilla: esimerkiksi Säästöpankeissa, POP Pankeissa ja meillä Hypossa tavallisen asuntoluoton riskipaino on 35 prosenttia. Oikein tai väärin, erot ovat huimia. On olennaista huomata, että pienet riskipainot eivät kerro sen enempää pankin kyvystä kestää luottotappioita kuin toteutuneiden tappioiden tasosta. Tai siis kertovat ne sen, että mitä pienemmät riskipainot, sitä pienempi absoluuttinen tappionsietokyky suhteessa taseeseen. Sen sijaan suurilla riskipainoilla tappionsietokyky on selvästi suurempi, ja vastaavasti toteutuneet tappiot voivat olla lähes olemattomat.
Riskipainoilla on huomattava merkitys pankkien vakauden arvioinnissa. Jos vakaus pettää pahasti, pankkikriisi syntyy. Kukaan meistä ei maksa mielellään lisää veroja, varsinkaan pankkien töppäilyistä. Pankkien vakautta valvomaan on vast’ikään perustettu Suomessa oma virastokin, Rahoitusvakausvirasto. Miksi? Siksi, että pankkikriisit halutaan jatkossa ehkäistä etäältä ja ennakoiden. Jos vakautta halutaan vaalia, on riskiarvioinnissa vältettävä sekä yli- että alilyöntejä. Eripariset riskipainot ruokkivat näitä.
Toisen ja vaikeamman asian muodostavat kilpailun edellytykset. Pienimmällä riskipainolla toimiva pankki saa asuntoluotonantoon sitoutuville omille varoilleen dramaattisesti parempaa tuottoa kuin kilpailijansa. Kärjistäen sanottuna: euron tuotto 6 eurolle on 16,7 prosenttia, 15 eurolle 6,7 prosenttia ja 35 eurolle enää 2,8 prosenttia. Fakta on, että asiakas saa parhaimman hinnan vain hyvin toimivan kilpailun ja tasapuolisten kilpailuolosuhteiden vallitessa. Pankkikilpailun edellytykset ovat jo valmiiksi vaikeat erityisesti kasvukeskusten ulkopuolella ja taantuvilla alueilla. Tarvitaanko vielä riskipainojen eriarvoisen laskennan mahdollistava lainsäädäntö heikentämään kilpailun toimivuutta ihan joka puolella maata? Tähän on helppo vastata.
Mikko Huopio
Kirjoittaja on Hypon riskienhallintajohtaja